(Imha, eli immuunivälitteinen hemolyyttinen sairaus on autoimmuunisairaus, joka puhkeaa usein täysin varoittamatta, ilman syytä. Sairaudessa keho kääntyy tuntemattomasta syystä itseään vastaan ja tuhoaa omia punasolujaan. Punasolujen tuhoutumista voidaan yrittää estää lääkityksillä, mutta taudin pysäyttämisen onnistuminen ei ole varmaa, eikä selviytymisprosentti IMHAsta lähelläkään sataa).
Meidän 3-vuotias monirotuinen koiramme muuttui 16.1 sunnuntaina illalla oudoksi. Se tärisi ja oli poissaoleva. Mittasin siltä lämmön, se oli 39,6. Soitin eläinlääkäriin, josta kehotettiin odottamaan aamuun. Aamulla klinikalla Romen lämpö oli yli 40 ja se oli pitkään hoidettavana siellä. Pissasta löytyi runsaasti bilirubiinia ja verestä lievä anemia, hematokriitti oli 31. Verestä lähetettiin tutkittavaksi diffi, mutta anemia oli niin lievä, ettei IMHAn mahdollisuus tuntunut suurelta. Rome sai antibioottia ja kipulääkettä ja pääsi illalla kotiin.
Seuraavana päivänä ell soitti ja kertoi, että verestä oli löytynyt runsaasti punasolujen nuoruusmuotoja, eli diagnoosi on IMHA (myöhemmin googlaillessani törmäsin sekä IMHAan että AIHAan ja kysyin lääkäriltä, mitä eroa niillä on ja hän vastasi, ettei mitään, ennen kuulemma puhuttiin AIHAsta, nykyään IMHAsta). Romelle lisättiin vahva kortisonilääkitys.
Kuume laski muutamaksi päiväksi, mutta lähti nousuun viikonloppuna (21.1) ja viikon päähän maanantaille (324.1) sovitussa kontrollissa lämpö oli yli 39 (Romen normaali lämpö on 37.8). Vahvasta lääkityksestä huolimatta hematokriitti olikin laskenut, se oli nyt 24. Ell sanoi, että tilanne ei ole vielä vakava, mutta nyt hematokriitin täytyisi kyllä lähteä nousuun. Romen kortisonilääkitystä lisättiin aivan maksimiin ja siltä otettiin varuiksi testit punkin aiheuttamista taudeista (Romella ei edes ollut viime kesänä punkkeja, mutta varmuuden vuoksi). Myöhemmin tulleet testitulokset kertoivat, ettei Romella ollut mitään punkin levittämää sairautta. Tällä käynnillä ell kertoi, että vaikka tilanne ei vielä kovin vakava ole, täytyy minun ymmärtää se, ettei IMHAsta parane kaikki koirat ja miettiä, kuinka pitkään Romea hoidetaan.
Romen vointi oli viikolla tasaisen huono, lämpö ei noussut korkeaksi, muttei laskenut normaaliinkaan. Rome oli väsynyt, mutta jaksoi kuitenkin välillä vingutella leluaan ja oli selkeästi elämänhaluinen. Soittelin eläinlääkärin kanssa perjantaina (28.1) ja puhuimme vakavasti Romen tulevaisuudesta.
31.1 Romella oli taas kontrolli, jolloin hematokriitti oli 17. Ell kysyi, että vieläkö yritetään ja hetken mietinnän jälkeen sanoin että kyllä, mutta jos olo ei lähde pian parempaan, sitten on aika päästää Pieni Mies paremmille metsästysmaille. Rome sai muiden lääkkeiden lisäksi Imurelin. Se oli viimeinen vaihtoehto ja ell painotti, että tämän jälkeen meillä ei ole enää keinoja.
Rome oli selkeästi väsynyt, mutta kipitteli iloisesti itse pissalle, jaksoi pitää huolta pehmoleluistaan ja himoita ruokaa loputtomasti (Rome ei koskaan juuri piitannut ruuasta, mutta kortisoni muutti tämän täysin). Sanoinkin miehelleni, että jos joku vieras, Romea tuntematon tulisi meille, hän ei varmasti edes ymmärtäisi, että koira on tosi sairas.
Rome oli torstaihin 3.2 asti elämäniloinen, mutta perjantaina 4.2 sen olo muuttui. Se ei jaksanutkaan enää oikein kävellä ja sen silmissä oli ensimmäistä kertaa kipeä katse. Soitin eläinlääkäriimme josta luvattiin, että voimme tulla heti. Meiltä kestää ajaa sinne tunti ja alkumatkasta olin varma, että ollaan viimeisellä reissulla, loppumatkasta Rome näyttikin taas jo pirteämmältä. Lääkärissä Romesta otettiin taas verikoe, josta selvisi, että hematokriitti on 11,5. Sydämessä edellisellä kerralla ensimmäistä kertaa kuulunut sivuääni kuului niin vahvasti, että kuulin sen paljaalla korvallakin.
Tiesin, että nyt riittää, Rome ei enää parannu. Ell sanoi, että meillä ei ole enää vaihtoehtoja, Rome syö nyt jo kaikki mahdolliset myrkyt, eikä sen ole kertaakaan todettu vastaavan lääkitykseen. Vaikka kuinka lääkitystä on lisätty ja otettu käyttöön viimeinen vaihtoehto Imurel, Romen tila huononee lääkkeistä huolimatta nopeasti. Meillä ei ole pienintäkään toivoa siitä, ettäkö IMHA saataisiin pysäytettyä lääkityksellä. Niin rakkaistakin rakkaampi Romeni nukkui ikiuneen.
Ell sanoi, että Rome meni harvinaisen nopeasti, usein IMHA-koirat taistelee kuukausiakin laskevan ja nousevan hematokriitin kanssa. Romen kohdalla ei nähty ensimmäistäkään valonpilkahdusta, pienintäkään vastetta hoitoon. Me lisättiin lääkkeitä, Romen kroppa lisäsi punasolujen tuhoamista.
Olen poissa tolaltani, ikävä on aivan valtava. Rome oli vasta kolme! Kaiken tämän surun keskellä se on hyvä, ettei Romen parantumiseen ollut pienintäkään mahdollisuutta, vaikka kuinka yrittäisin keksiä syytöksiä itselleni että josko kuitenkin, niin on päivänselvää, että ei, ei vaikka mitä olisi tehnyt.
Rome ehti sairastaa vajaan kolme viikkoa, sinä aikana se kerkesi laihtua aivan riutuneen näköiseksi, saada sydämeen sivuäänen ja ties mitä. Kuitenkin viimeistä päivää lukuunottamatta se oli hyväntuulinen ja jaksoi tsempata, vaikka olikin sairas.
Vielä jonain päivänä pystyn toivottavasti miettimään pientä rakasta koiraani hymyssä suin, muistelemaan eloa sen kanssa. Tällä hetkellä kaikki aiheuttaa kuristavan tunteen kurkkuun ja loputtoman itkun.
Rome ei selvinnyt IMHAsta, mutta moni muu koira selviää. Vaikkei Romen tapaus ole iloinen, koen silti, että minun on hyvä kertoa se. IMHA on melko harvinainen sairaus, eikä siitä löydy kovin paljoa tietoa suomeksi. Meidän tarinamme on nyt muiden joukossa luettavana, josko se olisi apuna jollekkin.
